Eilen olin luennoimassa sydänvikaisten lasten perhe-kurssilla Korpilahdella Alkio-Opistolla. Luentoni käsitteli koulua, mitä kaikkea on huomioitava silloin kuin sydänlapsi lähtee koulutielle. On koulukyytejä, HOJKSEJA, avustajia ja näin edespäin. Yllättävä aihe nousi taas esiin, vaikka en sitä niinkään tietoisesti sieltä kaivanut nimittäin inkluusio. Minä olen suuri inkluusion kannattaja tosin inkluusio ei kuitenkaan saa olla säästökeino vaan lapselle on taattava kaikki hänen tarvitsemat tukimuodot myös sinne lähikouluun silloin me onnistumme. Koska mielipiteeni ovat sangen vahvoja huomasin kuinka kuulijakunnassani kulmat välillä kurtistuivat. Miksi vammaisen tai sairaan lapsen vanhemmat joutuvat usein perustelemaan sellaisia valintoja, jotka olisivat terveelle lapselle aivan hyväksyttäviä ja niitä ei edes usein tarvitse perustella, en käsitä.
Auditoriossa, seisoessani mietin miten se samainen sali on tuntunut niin järjettömän isolta 30 vuotta sitten. Perhekurssi oli järjestyksesään 30. En silloin pienenä tyttönä kun oven välistä auditorioon isääni tiirailin voinut kuvitella, että samaisessa salissa minä vielä jonakin päivänä pidän luentoa, hyvin voivana ja muutenkin elämässä hyvin pärjäävänä opettajana.
-Aurinkoa odottaen-
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti